Imetyksen lopetus ja unikoulu

Enpä olisi keväällä uskonut, kuinka vaikeaa on luopua imetyksestä. Keväällä kun yön pimeinä tunteina taistelin oikean imuotteen ja rintakumin käytön kanssa, ajattelin ettei tätä voi tulla ikävä ja olin monta kertaa jo valmis luovuttamaan. Lähes pari kuukautta tuota taistoa riitti ja sitten se alkoi vähitellen sujumaan. Ja nyt, viiden kuukauden jälkeen piti alkaa jo lopettamaan. Haikeus iski, tuntui että tämä jäi ihan kesken (varsinkin kun alkusähellysten kanssa meni 40% kokonaisajasta "hukkaan").

Ei ehkä nyt uskoisi, mutta ensinmäiset viikot neidin painoa tarkkailtiin todella tarkasti. Sairaalassa maidonnousua jouduimme odottelemaan useamman päivän joten paino alkoi tippumaan jo lähelle "hälytysrajaa". Sen myötä imetyksestä tuli entistäkin tärkeämpi asia alkuajoista lähtien. Esikoisen äitinä sitä yrittää kaikkensa pitääkseen vauvan tyytyväisenä ja ylipäätään "hengissä". Onneksi stressaavasta alkuajasta huolimatta imetysaika on ollut ihanaa aikaa, jota jään kaipaamaankin. Vaikka imetyksen lopetus tuo mukanaan monia mukaviakin asioita, mm.iltavapaat ilman huonoa omaatuntoa jne. Aiheuttaa se suruakin ja luopumista. Tämä ajanjakso on nyt tällä kertaa ohi.

Suoraan sanoen jouduin tekemään surutyötäkin. 

Neiti on alusta alkaen nauttinut rinnallaolosta ja sen tuomasta läheisyydestä. Hän on oppinut nukahtamaan tissin avulla ja muutenkin viihtymään pitkään rinnalla. Tuskin hän olisi ainakaan lähiaikoina itse luopunut rinnallaolostaan. Parasta koko imetyksessä olikin nähdä, kuinka onnellisen näköinen vauveli oli rinnalla. Kulmakarvat nousivat ylös, silmien ollessa kiinni, pieni käsi takertui paitaan / rintaliiveihin pitääkseen äidin lähellä ja päällimmäisen jalan hän heitti aina minun jalkani päälle, kun pötköttelimme vierekkäin. Juuri tämän "näyn" vuoksi jouduin tekemään surutyötä itseni kanssa. Surua siitä, että en voi enää tarjota vauvelille sitä onnentunnetta, joka välittyy hänen kasvoiltaan ja koko olemuksestaan. Sellaista näkyä en ole vielä muutoin nähnyt. 

UNIKOULU

Aloitin vieroituksen syyskuun alussa. Aluksi normaalisti imettäen, mutta ennenkuin vauva nukahti, otin tissin suusta pois. Tähänhän hän havahtui ja alkasi hamuamaan uudestaan ja uudestaan. Tätä tein 3-4 päivänä. "Parhaimpina" tai pahimpina iltoina irrotin tissin 50x illan aikana, ennen kuin neiti luovutti ja nukahti perhepetiin suuta maiskutellen. Haastetta tässä prosessissa on lisännyt se, että neiti ei ole koskaan tuttia hyväksynyt. 

Seuraavana etappina oli omaan sänkyyn siirtäminen imetyksen jälkeen. Ja huutoahan siitä tuli. Ensimmäisenä iltana neiti huusi n.45min täyttä kurkkua, seuraavana 20min, kolmantena 10min ja neljäntenä iltana petiin siirto onnistui huutamatta. Parin tunnin päästä nukahtamisesta hän heräsi ensinmäisinä öinä huutaen, mutta rauhoittui nopeasti. 

Käytännössä teimme näin: imetin normaalisti, mutta en antanut nukahtaa tissille vaan siirsin omaan sänkyyn, jonne jäi silmät auki olemaan. No ei mennyt kauan, kun karjuminen alkoi, joka yltyi suoranaiseksi huudoksi. Otimme vauvan aina syliin ja rauhoittelimme. Kun vauva hiljeni, laskimme vuoteeseen hereillä olevana. Ja tämä toistui useasti. Monesti vauva alkoi huutamaan jo laskiessa, mutta laskimme petiin ja poistuimme hetkeksi huoneesta. Ja taas kun huuto yltyi, otimme syliin jne. Vuorottelimme miehen kanssa "iltahuutovuoroja", sillä ei se ollut herkkua kenellekään. Vauva saattoi rauhoittuakin syliin, mutta hetken päästä taas aloitti uudestaan. Suurimman osan huutamisajasta kuitenkin vauva oli sylissä, äidin tai isin lähellä. 

Totuttelemista omaan sänkyyn auttoi se, että päivällä usein leikimme neidin omassa sängyssä ja vietimme aikaa "tutustuen paikkaan myönteisessä merkeissä". Myös unikaverista tuli osa vieroitusta. Otimme unikaverin imetyshetkiin mukaan, jolloin unikaveriin assosioitui miellyttäviä muistoja. Viimeisenä "huudatusyönä", kun neiti ei enää huutanut nukkumaan mennessä, hän ottikin unikaverinsa kainaloon ja sulki silmänsä. Huokaistiin helpotuksesta. Onneksi kuitenkin tämä keino tehosi meillä suhtkoht nopeasti, alle viikossa. 

IMETYKSEN VÄHENTÄMINEN

Koska emme vielä halunneet vieroittaa neitiä (5kk) yösyönnistä. Siirryimme yöimetyksestä pullonantoon. Testasimme päiväsaikaan maistuuko korvike ilman lämmitystä, ja onneksi maistui. Säästymme siis maidon lämmitykseltä, joka helpottaa huomattavasti. 

Ensin vähensin päiväimetyskertoja, jonka jälkeen luovuin yhdestä yöimetyskerrasta. Viimeiseksi yöimetyskerroista jätin aamuyön imetyksen. Huomasimme, että vauva alkoi nukkumaan pidempiä pätkiä korvikkeen avulla. Tosin samaan aikaan myös iltapuuron syöminen alkoi sujumaan paremmin. Vatsa oli siis pidempään täynnä. 

Yöimetyksistä hän oli heti yhteistyökykyinen luopumaan. Maidon juotuaan ja omaan sänkyyn siirrettyään hän jää sinne silmät auki seuraamaan minua ja pötköttelemään unikaveri kainalossa. Vien lopun maidon jääkaappiin, käyn itse vuoteeseen ja sammutan yövalon. Hetken saattaa kuulua ääntä, mutta parissa minuutissa jo unituhinaa.

Koska iltaimetys ennen nukkumaan menoa oli neidille tärkein, jätin sen viimeiseksi. Miehen apu on tässä tilanteessa korvaamaton. Teemme säännölliset iltatoimet niinkuin ennenkin, mutta imetyksen sijaan, mies menee vauvan kanssa makkariin ja juottaa iltajuoman pullosta. Neiti on hyväksynyt tämän yllättävän hyvin. Ensimmäisenä iltana taisi parkaista kerran, mutta seuraavina meni jo hyvin.

Koko alkuajan 5kk vauva herätti 4-6 x yössä. Olin jo aika zombie. Unohtelin asioita, en pystynyt keskittymään kunnolla oikein mihinkään, en jaksanut mitään ylimääräistä stressiä aiheuttavaa jne. Imetyksen vähentämisen myötä vauvan heräilyt puolittuivat. Ajattelinkin, että tosiaan, tällaistako elämä joillakin äideillä on ollut koko ajan, joiden vauva on herännyt max. 3x yössä. Tuntui, että olin aivan eri ihminen. Joten imetyksen pakollisesta lopettamisesta (reumalääkkeen vuoksi) on ollut hyötyä myös yöheräilyn vähenemisen kannalta.

Nyt kun unikoulusta on kolme viikkoa ja yöimetyksen lopettamisesta viikko, viime aikoina neiti on herännyt vain kerran yössä. Nyt vaivaa enää oma unettomuus. Itse heräilen edelleen vähintään pari kolme kertaa yössä. Kai keho on lähes puolen vuoden aikana tottunut niin tähän rytmiin, että hetki menee palautuessa. Mikäänhän ei ole vauvan elämässä pysyvää, joten koitan nauttia nyt näistä pitkistä unipätkistä parhaani mukaan. Olen nähnyt untakin yli viiden kuukauden unettomuuden jälkeen. Se oli ihmeellistä!

Imetyksen aikana olen käyttänyt tulehduskipulääkettä (ibutabs), kortisonia ja reumalääke salazopyriniä. Näistä kuitenkin loppui teho minun kohdallani, joten pahentuneiden oireiden vuoksi on siirryttävä vahvempiin lääkkeisiin. Aloitan sytostaattilääkkeen (Metoject), joten imetys ei tämän lääkkeen kanssa ole mahdollista. Nykytiedon mukaan biologista lääkettä (Enbrel), joka minullakin on ollut käytössä ennen raskautta, voi käyttää imetyksen aikana. Tulevaisuudessa reumaatikkollakin on mahdollisuus siis imettää normaalisti niin kauan kuin itse haluaa. 

Odotan jo innolla sitä, että pääsen taas urheilemaan kunnolla. Tai no aloitetaan siitä, että pääsen kävelemään normaalisti taas ja elämään muutenkin terveyden kannalta normaalia elämää. Toivottavasti uusi lääke tehoaa nopeasti. Imetyksen lopetus on ollut varmaan minulle kovempi paikka kuin neidille. Pari viime viikkoa on ollut (hormoneistakin johtuvaa) tunnemyllyä. Nyt alan olla taas oma itseni, sillä vauva on hyväksynyt muutokset yllättävän nopeasti. Meillä taisi olla onneakin hieman matkassa.