Työleskeys tuntuu yksinhuoltajuudelta. Olet lapsesi huoltaja aamusta yöhön. Pääset hengähtämään, kun lapsi nukkuu. Viet pyykit ja haet postilaatikolta postin. Parhaimmillaan saat juotua päiväteen ja lukea pari artikkelia lehdestä (keskeyttämättä). Mutta en valita. Rankkaa se on toisellakin osapuolella, olla erossa rakkaimmistaan monta päivää. En kuitenkaan olisi valmis vaihtamaan rooleja, vaikka välillä kateellisena ajattelen, että toisella sentään on arkena vapaus liikkua oman mielensä mukaan.
Olen oppinut arvostamaan yhä enemmän yh-vanhempia. He tekevät tätä vuodesta toiseen. Hatunnosto korkealle! Tosin heiltä puuttuu jatkuva kaipuu kumppanista ja sen tuoma suru, mitä isiltä jää kokematta lapsen kasvaessa. Yh-vanhempi ei ehkä mieti sitä niin usein, mitä olisi jos meitä olisi kaksi aikuista jakamassa arkea. Onneksi voin todeta saman, mitä enemmän viikkoja kuluu, sitä vähemmän itsekin 'voivottelen'. Nyt on näin, eikä muuta voi. Aikansa kutakin.
Pahimpia on sunnuntai-illat, hetki sitten oli vielä perhe koossa, mukava viikonloppu takana. Sitten se muuttuu, bemarin takavalot häviää kotitieltä. Koti on hiljainen ja tyhjänoloinen vaikka taaperon kanssa eläminen ei äänetöntä olekaan. Mutta tunnen heti jonkun puuttuvan, mikään ei ole kuin äsken, pala meidän perheestä on taas muualla.
Työleskeys. Vaikka sitä on ollut jo pitkään aiemminkin, on tämä erilaista nyt, kun on lapsi. Toisaalta päivät kuluvat nopeasti, kun on seuraa kotonakin. Mutta toisaalta, tekemistä yhdelle ihmiselle tuntuu olevan vähän liikaakin. Vaikka taapero ei vielä osaa kaivata isiä alati, on myös lapsen näkökulmasta katsottuna surullista, kun isi on viikot poissa. Voi sitä perjantai-illan riemua, kun isi tulee kotiin. Silloin pitää esittää kaikki viikon aikana opitut temput ja vain isi kelpaa auttamaan. Parasta onkin yhteiset viikonloput. Arki unohtuu, kun saadaan taas hetki olla yhdessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti